BOCCA (ja vähän Clayhills gastropubistakin)

Tallinnan Vanhakaupunki tarjoaa finediningin ystävälle monta ovea avattavaksi. Suurimmassa osassa on tullut jo käytyäkin, joten toista kertaa testiin useiden vuosien tauon jälkeen pääsi ravintola Bocca. Vuonna 2003 Bocca oli vielä maailman 50 parhaimman ravintolan listalla, mutta kirkkain hohde tuntuu valitettavasti kadonneen. Ravintolan tyyli on sama kuin ennenkin - valtavien valaisimien pehmeä valo laskeutuu holvikatosta avaraan, skandinaavisen yksinkertaiseen saliin, missä maanläheiset sävyt yhdistyvät raikkaaseen valkoiseen. Tunnelma on hiljainen, vain muutama turistiseurue on löytänyt paikalle.

Istahdimme pieneen kulmapöytään. Perinteinen cava vaihtui tarjoilijan suosituksesta mojitoksi, mikä olikin mukavaa vaihtelua. Boccan keittiö on italialainen, joten vaihtoehtoja menussa riitti. Päädyin ottamaan alkuruoaksi etana-lasagnetten gorgonzolakastikkeella. Annos oli suloinen pieni torni, jossa kokonaiset etanat täyttivät lasagnelevyjen välit. Hyvää, mutta niinhän kaikki gorgonzolassa kastettu on. Juusto vei suurimman huomion annoksessa. Silti tätä reseptiä voisi kokeilla kotonakin. K maisteli jälleen keittoa. Helmikana comsommé oli maistuva, jossa itse lihaliemi oli parasta, kuten comsomméssa pitääkin olla.

Viinisuosituksien saaminen oli jotenkin vaikeaa. Ehkä välissä oli kielimuuri, ehkä tietoa viineistä ei ollut tarpeeksi - tai todennäköisimmin syy oli se, että laseittain ei ollut kovin monta viiniä tarjolla. Se on kyllä aina harmillista. Loppujen lopuksi meille molemmille suositeltiin vain yhdet viinit, samaa alku- ja pääruoalle.

Pääruoaksi molemmille tuotiin kalaa. K:n piikkikampela toimi hyvin sinisimpukoiden ja vihanneskastikkeen kanssa. Oma epäeettinen tonnikalani oli ihan hyvä, mutta pääsen samalle tasolle valmistaessani sen itse. Pitkä miinus tuli annoksessa olleista tomaateista. Kirsikkatomaatit oli keitetty etikkaliemessä, joten puraisu tomaatista oli kuin olisi hörpännyt kunnon väkiviinaetikkaa korkillisen. En voi ymmärtää lisukkeen ideaa. Jälkiruoka jäi jälleen kerran syömättä. Listalla olisi ollut kyllä tiramisua ja muuta hyvää, mutta jo espresson 3,20€ hinta sai sulkemaan menun ja pyytämään laskua.

...Siirryimmekin viipymättä naapurin Clayhills gastropubiin jälkiruoalle - hyvälle vintage portviinille ja tuopilliselle kunnon trappist-olutta. Clayhillsin menu kannattaa myös joskus testata, kohtuuhintaisia tapaksia ja muuta hyvää tarjolla koko päivän. Bonuksena satuimme brasilialaiseen iltaan ja musiikista vastasi upea naissolisti, Denise Fontoura. Hyvä lopetus allekirjoittaneen syntymäpäiväillalle!

KOHVIK MOON

Võrgu -kadulla sijaitsee uusi tallinnalainen ravintolasuosikkini Kohvik Moon, joka on myös Tallinnan parhaimpien ravintoloiden listalla (2011) heti toisella sijalla Chedin jälkeen. Päätimme etsiä tämän hieman syrjässä olevan ravintolan välittömästi laivasta maihin astuttuamme, sillä paikka oli lähempänä satamaa kuin keskustaa ja aivan vastakkaisessa suunnassa hotelliimme nähden. Kävely uusien kerrostalojen ja ränsistyvien teollisuuskiinteistöjen keskelle kannatti.

Kohvik Moon - eli eestiksi Kahvila Unikko - on tyyliltään yksinkertainen ja hieman rustiikkinen: puiset ruokailuryhmät, harsokukkia maljakoissa ja kahvikupein koristellut kattokruunut. Pöydät olivat lähes täynnä niin paikallisia perheitä kuin turisteja myös lauantaina lounasaikaan. Silti tarjoilu toimi moitteetta ja hymyillen koko ruokailun ajan.

Valitsin sopivan suppealta listalta lempiherkkuani kuhaa, joka oli Moonissa tempuroitu ja tarjottiin raikkaasti marinoitujen kurkkujen sekä uppomunan ja mausteisen kastikkeen kera. Maku oli tasapainoinen ja annos kevyt tempurasta huolimatta. Ihan loistava toisin sanoen. K:n lautaselle tuli murea jäniksenkoipi hapankaalin, hunajaporkkanoiden ja sinappisen sienikastikkeen kanssa. Vaikka olen lähinnä elävien jänisten ystävä, uskalsin sentään maistaa tuota suloista kaveria - ja olihan se hyvää, liha oikein suli suuhun.

Annosten seuraksi löytyi myös toimivat viinit. Kuhalle valitsin Lambertin Pinot Grigion (2009, Italia - Alkosta näyttäisi löytyvän sama 2010 vuosikertana) ja K:n jenkkiviinikammosta huolimatta jäniksen pariksi tuli Columbia Crestin Shiraz (2005, USA - ei Alkon listoilla). Loistava kokonaisuus ja kokemus. Hinta-laatusuhteeltaan erinomainen Kohvik Moon saa minut aivan varmasti vieraakseen toisenkin kerran.

PAKKASPÄIVÄN CHORIZOKEITTO

Kauppamatkalta sattui löytymään Chef Wotkinsin hirvichorizo -raakamakkaraa. Kylmänä talvipäivänä teki mieli lämmittävää keittoa ja näiden kahden yhdistämisestä se ajatus sitten lähti. Etiketin sivuilta löytyi Chorizo-kikhernekeiton ohje ja perjantai-illan menu oli valmis. Ohje on sopivin kahdelle, ehkä kolmellekin hengelle. Pienensin hieman ainesmääriä alkuperäisestä reseptistä. Keitosta tuli muheva ja ruokaisa, vähän patahenkinen ruoka. 

TOMAATTINEN HIRVICHORIZO-KIKHERNEKEITTO -

2-3 hengelle

1 sipuli

1 valkosipulinkynsi
1 porkkana
pala palsternakkaa
2-4 hirvichorizoa
oliiviöljyä paistamiseen
n. 5dl kanalientä (tein fondista)
1 prk hyvää tomaatimurskaa
ripaus chilijauhetta
1/2 tl kanelia
3 dl keitettyjä kikherneitä
1/2 pkt buffalamozzarellaa
hienonnettua, tuoretta timjamia
mustapippuria myllystä
pinnalle krutonkeja

Kuori ja pilko sipulit ja juurekset. Ruskista makkara öljyssä kattilassa. Nosta makkarat odottelemaan ja pilko hieman jäähtyneinä suupaloiksi. Lisää kattilaan sipulit ja juurekset ja paista hetki käännellen. Kaada seuraavaksi kattilaan kanaliemi, tomaatit ja mausteet. Kiehauta ja keitä noin 15 minuuttia tai kunnes juurekset ovat pehmeitä. Lisää kattilaan makkarat ja kikherneet. Jatka kypsentämistä, kunnes makkarat ja herneet ovat lämmenneet. Annostele lautasille ja ripottele päälle buffalamozzarella, timjami ja rouhaise vielä pippuria myllystä. Kaapista sattui löytymään krutonkeja, joten lisäsin niitä vielä keiton pinnalle.

Kaveriksi annokselle kaadettiin Adobe Reserva Gewürztraminer, joka toimi hyvin mausteisen keiton kanssa.

LEHTOVAARA - klassikko Töölössä

Sivistyksessäni oli ammottava Lehtovaaran mentävä aukko. Tilanteen korjaantumisprosessi alkoi jouluna, kun K sai allekirjoittaneelta lahjaksi Eat Helsinki -opuksen. Yksi kirjan kahdestatoista ravintolasta on kyseinen töölöläisravintola. Lehtovaaran historia alkaa jo vuoden 1916 Viipurista, mistä se vuonna 1940 matkasi nykyisille sijoilleen Sibeliuspuiston kulmaan. Ja heti perään vuonna 2012 pääsin tutustumaan tähän yhteen Helsingin kuuluisimmista ravintoloista.

Tunnelma Lehtovaaran ovella heittää vieraan 1950-luvulle. Klassinen sisustus henkii historiaa vaikka istahdammekin modernin lasikuistin kulmapöytään. Olemme illan ensimmäiset vieraat ja hiljaisuutta ei riko kuin Mechelininkadun liikenteen hurina. Saamme eteemme menun ja lasillisen itävaltalaista kuohuviiniä, joka oli niin tuore uutuus, ettei sitä löytynyt vielä edes talon listalta. Mutta hyvää se oli. Kuten myös hillityn asiallinen palvelukin. Ja kun olimme Lehtovaarassa ensimmäistä kertaa, oli ennalta arvattavaa, että lihansyöjinä päädyimme ravintolan maailmankuuluun annokseen, Coeur de filet Provençaleen.

Ennen klassikkoa saimme kuitenkin maistella paria eri alkuruokaa. Keittoharrastelija K nappasi listan ainoan, samppanjalla kuohkeutetun maa-artisokkakeiton. Yhdessä talon tuoreen leivän kanssa keitto oli kuulemma kerrassaan hyvää. Oma alkupalani, graavattua kampasimpukkaa, mummonkurkkuja ja tillimajoneesia, oli kerrankin erilainen kampasimpukka-annos. Samalla lailla graavattu simpukka suli suuhun kuin paistettukin, mutta maku oli lisukkeisiin yhdistettynä todella raikas. Mummonkurkkuja tuntuukin olevan nyt monen ravintolan listoilla, mutta Lehtovaarassa ne tarjoiltiin modernisti pieninä kuutioina. Viinit löytyivät ruokiin asiantuntemuksella. Parasta viinien valinnassa oli, että saimme maistella useampia ehdokkaita ennen päätöstä - ihan mahtavaa palvelua!

Sitten siihen klassikkoon.

Coeur de filet Provençale syntyi Monsieur Pierren käsissä hänen asetuttuaan Helsinkiin asumaan olympiavuonna 1952. Siitä asti annosta on tehty muuttumattomalla reseptillä. Annos koostuu sinänsä yksinkertaisista raaka-aineista: härän sisäfileestä, perunasta, herkkusienistä ja valkosipulista. Härkä valmistuu hiiliparilan ja uunin lämmössä, kun taas käsin kuoritut perunat friteerataan kahteen kertaan. Komeus kruunataan voissa paistetuilla herkkusienillä ja tuhdilla valkosipulivoinapilla. Annos maistui - noh - hyvältä pihviltä ja rapsakoilta perunoilta. Ja valkosipulilta. Miehekkäältä ja tuhdilta. Jotenkin kovin suomalaiselta, vaikka kyseessä olikin ranskalainen klassikko. Kyytipojaksi se sai lasillinen tuhtia punaviiniä - mitä muuta sitä perjantai-iltaansa kaipaa?

MAMI

Vanhan vuoden viimeiset tunnit kuluivat turkulaisessa Mamissa, rennon fiinissä bistrossa Aurajoen rannalla. Täysi sali puhui puolestaan, pöytävaraus on hyvä tehdä muulloinkin kuin uudenvuodenaaton iltana. Tunnelma ravintolassa oli iloisen mutkaton niin asiakkaitten kuin henkilökunnan kesken. Tarjoilu toimi isolle illallisporukalle ja jokainen meistä löysi listalta helposti omat suosikkiannoksensa. Tilana Mami on skandinaavinen ja viihtyisä. Sekä sisustus että annoksien ulkonäkö oli harkittua mutta rentoa, turha pingotus ei selvästi sovi Mamiin.

Alkuruoaksi tilaamani porocarpaccio yhdisti iloisesti Suomen ja Italian. Suussa sulava poro tarjoiltiin tuhdin Valpolicella Classico DOCG Ripasson kera ja kokonaisuus toimi mukavasti. Hiljaisuus laskeutui pöytään hetkeksi, mikä oli merkki koko seurueen tyytyväisyydestä Mamin herkkuihin. Ripeällä tahdilla tyhjät lautaset vaihtuivat pääruokiin. Kokkailin ennen joulua Hauhalan hanhea ja bongasin saman linnun nyt ravintolan listalta - pakkohan sitä oli kokeilla. Hanhi oli hyvää, rapsakkakuorista ja sisältä suloisen roseeta, juuri niinkuin pitikin. Kaveriksi hanhelle kaadettiin Château Mamin Millèsime 2006. Ainoa miinuspuoli hanhiannoksessa oli, että se sai minut tipahtamaan taas maanpinnalle kokkaustaitojeni suhteen. Eihän oma hanhi maistunut ihan tuolta. Se on se ammattitaito.

Jälkiruoka jäi tapani mukaisesti nauttimatta. Kuppi höyryävää espressoa ja lasi makeaa rieslingiä edessäni ihailin kaverin suklaakakkua, joka oli kuin pieni taideteos. Seuraavalla kerralla sitä sitten.

TINTÅ

Uudenvuoden aatto Turussa alkoi lounaalla Tintåssa, pienessä viinibistrossa Läntisellä rantakadulla. Tintån tarjonta ei toki lopu viineihin ja hyvään ruokaan, vaan talosta löytyy myös leipomo ja catering.

Sijainti on loistava - näkymä ikkunoista avautuu suoraan Aurajoelle. Ravintolan sisustus on rustiikki, lämmin ja moderni yhtäaikaa. Jos minulla olisi ravintola, se näyttäisi samalta kuin Tintå. Hauskoja yksityiskohtia on luotu lasipulloista tehdyillä valaisimilla, laajoilla liitutaulupinnoilla ja hyllyiksi seinille nostetuilla viinilaatikoilla. Sadan viinin lista on maininnan arvoinen ja päivän viininä oli tietenkin uuteen vuoteen sopiva Dom Pérignon laseittain 25€.

Seurueellemme tarjoiltiin pizzaa, vuohenjuusto-viikuna filonyyttejä ja fetasalaattia. Annosten raaka-aineet olivat tuoreita ja täynnä hyviä makuja. On aina yhtä ihanaa nautiskella kauniista miljööstä, jossa estetiikka tuodaan lautaselle asti.  Ja vaikka paikka oli täynnä lounasaikaan, ei palvelua tarvinnut odotella.

Helsingistä ei Tintån vertaista tai tyylistä paikkaa löydykään - Muru on ehkä fiilikseltään lähimpänä. Menen uudelleen - haluan nähdä Tintån kesälläkin.